Love Axe julkaisee kappaleen "Blue Skies Above" ennen LP:tä Optimism Paranoia Desperation Abolition

"Ennen kuin Nixon ja Reagan mursivat ammattiliittoja ja ajoivat konservatiivista agendaa, joka on nyt täydessä kukinnassaan, sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta vastaan laulettiin taistohuudoja folk-laulajien voimin; Woody Guthrie, Pete Seeger, Bob Dylan ja monet muut kannattivat ammattiliittoja, vastustivat sotaa ja fasismia sekä puolustivat kansalaisoikeuksia. Heidän aseensa olivat usein akustinen kitara, 3 sointua ja totuus.

Juuri tältä hiljaisuuden ja raivon leikkauspisteeltä löydämme myös tuottajan ja genrejä sulattavan lauluntekijän Christopher Hatfieldin viidenneltä Love Axe -albumilta Optimism Paranoia Desperation Abolition.

Jos sinulle on tuttu Love Axe (toisinaan bändi, mutta vuodesta 2015 alkaen ennen kaikkea Hatfield vieraine avustajineen), OPDA voi vaikuttaa tyylilliseltä suunnanmuutokselta; indie rock- ja power pop -vaikutteet, jotka maustoivat varhaiset julkaisut kuten Phenomenomenons (2011) ja South Dakota (2015), ovat kadonneet. Myös THE FOODin (2021) funktyyliset, Prince tapaa Weezerin -henkiset (outoa, mutta se toimi!) biisit sekä futuristiset syntikat, jotka hallitsivat instrumentaalista Linear Valleyta (2022), puuttuvat. Niiden tilalla on jotain intiimimpää: hellästi näppäilty nylonkielinen kitara ja huolellisesti sijoitetut lisäkerrokset (klarinetti, piano, pedal steel, tässä ja siellä hieman bassoa ja rumpuja) johtavat katsetta ja jättävät tilaa Hatfieldin baritonille etualalla ja keskellä, jolloin hänen varovaisen epäluuloiset sanansa huuhtoutuvat kuulijoiden yli samalla haavoittuvuudella, joka kuuluu Bill Callahanin, David Bermanin ja Nick Draken levyillä.

”Kirjoitin tämän levyn käsitelläkseni ja surressakseni kaikkia hirveitä asioita, joita opin siitä, mihin ihmiskunta ja tämä maa pystyvät ensimmäisen Trumpin hallintokauden aikana. Ja pystyin oikeastaan tekemään sen vain siksi, että kaikki oli ohi – en usko, että traumaan ja suruun pystyy oikeasti käsittelemään ilman ajan tai psykologisen etäisyyden tuomaa etua”, Hatifield sanoi.

Mutta on vuosi 2025, ja tässä me taas olemme, kerta toisensa jälkeen, fasististen miljardöörien kynsissä – ihmisiä, jotka ovat päättäneet kostaa ja tuhota planeetan. Hatifeld jatkaa: ”Siksi tämä tuntuu nyt, hyvin valitettavasti, paljon ajankohtaisemmalta maailmallemme kuin silloin, kun sain sen valmiiksi.”

On kuitenkin sanottu, että huonot ajat voivat inspiroida suurta taidetta – ja se on OPDA:n keskiössä. Yhdeksän laulun kautta Hatfield vie meidät harkitulle, pitkälle kävelylenkille edellä kuvatun suruprosessin läpi yrittäen ymmärtää, miten tänne ylipäätään päädyimme ja miten saada tilanteesta irti paras mahdollinen niin kauan kuin kaikki vielä hengitämme (siinä missä ahdistus ja masennus leijailevat päämme yllä kuin tumma pilvi säännöllisesti). OPDA on levy, joka esitetään neljänä osana: kirjaimellisesti se tarkastelee polkua optimismin paranoidin kautta epätoivoon ja lakkautukseen, ja sen ääniraidassa Will Oldhamin, Wilcon sekä Sunny Day Real Estaten Jeremy Enigkin soolotuotannon fanit löytävät lohtua."